Urheiluhulluutta

Kuka motivoituu mistäkin. Mie etiskelin jokunen tovi sitten soitinta, kriteerit tiivistettynä oli pieni, näytöllinen, tavaraa pitää mahtua ja halpa. Kesällä tingin sitten yhdestä kriteeristä ja ostin nanon. Ja voi miten tyytyväinen olenkaan ollut. Lenkilläkin soitin ilmottaa käytännössä että vauhtia läski, sulla on enää viisi minuuttia aikaa ehtiä kotiin. Ja sitten pitää vain juosta kovempaa. Alkuvuodesta päätin ostaa vihdoin sykemittarin ja koska halusin hifistellä päätin luopua samasta kriteeristä kuin soittimenkin kanssa. Ja ai ja voi! Vaikka tuon mittarin lisäosa ei ollutkaan ihan sitä mitä ajattelin niin on se silti hyvä! Ja koska tavaroiden kertakäyttöhinta pitää saada alas, niin nythän on ollut melkeinpä pakko urheilla.

Jokaisen suomalaisenhan pitää hiihtää, edes kerran talvessa. Mie oon noudattanut tätä aika kirjaimellisesti ja hiihtänyt tasan sen kerran talvessa. Tänä talvena olen jo käynyt kahdesti. Ja näin kahden kerran jälkeen en voi vielä sanoa nauttivani hiihtämisestä.

Ylämäessä kaipaa hissiä, ekan kilometrin jälkeen tuntuu että penikat irtoaa, toisen kilometrin jälkeen sylkee verta ja kolmannen jälkeen toivoo, että olisi kääntynyt ensimmäisen kierroksen jälkeen kotiin.  Ensin ohi painaa parikytä vuotta vanhempi nainen, siinä voi vielä vedota, että kun sillä on noin hienot sukset ja vielä hiihtopukukin. Meikälikan 153 senttisillä 8 vuotta sitten voidelluilla Peltosilla ei vaan voi päästä kovempaa. Ja kun päälläkin on vaan vanha tuulipuku ja käsissä postilta saadut näppylähanskat. Kyllähän mie muuten. Sen jälkeen ohi menee 13-kesänen sellasta vauhtia, että ei edes näe mitä sillä on päällä, että voisi vedota siihen. Mutta se hiihtää takuulla vain kierroksen ja kunnolleen varmasti ihan liian kovaa. Itsehän hiihdän ainakin 2 kierrosta ja keskisyke 175 on varmasti minun sykkeillä peruskestävyyttä. Mutta siinä vaiheessa kun kuudenkympin ja kuoleman välissä oleva puusuksilla hiihtävä mummo painaa suunnilleen hame viuhtoen ohi, ei voi enää keksiä edes tekosyitä. Nöyrästi yrittää vaan päästä ylämäet tampaten ylös ilman että tarvii ottaa suksia pois jalasta. Ei, hiihto ei ole minun laji, mutta aion mennä ladulle vielä tänä vuonna uudestaan.

Juoksulenkillä voi aina vedota siihen, että mulla on lyhyt askel ja tämä on palauttava lenkki. Tai teen vain peruskestävyyttä. Muutenhan miekin juoksisin noin kovaa. Ja oikeasti olen juossut jo Valkealasta saakka. Juostessa kaipaa hiihtämisestä tasan yhtä asiaa, alamäet on hiihtäessä paljon mukavempia. Talvisin keli on aina mainio tekosyy perua juoksulenkkejä, tosin on sitä joskus oltu niin hulluja, että on nintendo wiin avulla juostu sisällä. 20 minuutin lenkki 27 neliössä on jo kokemus sinänsä. Sisällä juoksemisessa on toki se positiivinen puoli, että ei ole pakko yrittää ottaa sitä edellä juoksevaa ihmistä kiinni ja todeta lenkin jälkeen, että en saanut kiinni ja jalat ei takuulla palaudu tästä kolmeen vuoteen.

Salilla tekee pienemmillä painoilla, koska tekee puhtaasti. Tärkeintähän on tehdä liikkeet oikein, mielummin kaksi oikein tehtyä kuin kymmenen väärin tehtyä. Niinhän aina sanotaan asiakkaillekkin. Oikeasti sitä hipsii salille aina mahdollisimman hiljaiseen aikaan, että kehtaa tehdä kyykkyjä pelkällä tangolla naama punasena.

Spinnissä pitää aina olla se puolituntia aikasemmin, että pääsee varmasti takariviin. Ei sillä niin väliä näkeekö tai kuuleeko sitä ohjaaja, kunhan itse katoaa sinne takarivin pimeyteen. Ylämäen aikana yrittää vaivihkaa vähentää vastusta, ettei se vieruskaveri näe, että oikeasti sitä romahtaa kohta koko pyörän päältä pois. Siinä vaiheessa ohjaajan biisivalinta sad but true tuntuu jotenkin osuvalta. Takarivin heikkouksia on toki se, että näkee itse ne edessä polkevat. Siellä on aina se vimosen päälle jumppakuiteissa painava bööna ja toisaalta myös se kolkytä vuotta vanhempi verkkareissa polkeva nainen. Kyllähän mie nyt niitä kovempaa alamäessä poljen, oonhan sentä urheilija. Enkä ainakaan prassaille vaatteillani, kun paidassa on Martan tekemä reikä, likaset hiukset on vedetty vaan pois tieltä ja kengät on Lotan vanhat 90-luvulta. Ekan kymmenen sekuntisen aikana on varma, että kyllä mie noi voitan, kunnes joutuu toteamaan, että parempi on laittaa silmät kiinni ja kuvitella, että polkee niin kovaa, että kohta se pyörä lähtee jo liikkeelle.

En ymmärrä niitä, jotka kehtaa naama peruslukemilla väittää, että urheilee, koska sen jälkeen on niin hyvä olo. Mulla on ainakin jokaikisen treenin jälkeen ihan kuollut olo. Se hyvä olo tulee vasta sen jälkeen kun katsoo ne kulutetut kalorit ja päättää että 130 kaloria vastaa ainakin kahta karkkipussia ja puoltatoistalitraa limsaa. Sen jälkeen mullakin on hyvä olo. Tai on mullakin hiihtolenkin jälkeen hyvä olo, jos esimerkiksi on kierroksen aikana ohittanut kaksikymmentä ihmistä. Ei kerrota kenellekkään, että ohitti ekaluokkalaisten laturetki -joukon.

Haastoin koko työporukan talvikilometrikisaankin ihan vaan sen takia, että en olisi ainut, joka tulee työpaikalle naama punasena, selkä hikeä valuen ja aurausten puuttumista kiroten. Toisaalta tämän kisan meikelikka voi voittaa, koska mun on pakko polkea joka päivä. Autottomuudesta on siis joskus hyötyä.

Enää ei varmaankaan tarvi selitellä, miksi mie en koirakisoissa seuraa oman luokkani suorituksia. Urheiluiloa kaikille toivottaa Kuvolan kesäksi kuntoon, jo kuudetta vuotta, kampanja.



Siinä teille vähän yrittämisen makua! Sillä on väliä oletko neljäs vai viides.

Jaa nii, mikä tämän päivityksen idea oli? Ei oikeastaan mikään muu kuin tahdoin kehuskella, että mulla on hieno soitin ja sykemittari ja oon tällä viikolla käynyt juoksemassa, salilla, spinnissä ja hiihtämässä. Ja polkenu töihin.